Aloitetaan vaikka sillä että tänään on 5.10., tänä päivänä tulee 14-vuotta siitä kun äitini kuoli. En ole voinut edelleenkään olla miettimättä asiaa tänään ja etenkin kun elämässä on taas vaikeuksia niin sitä vaan kaipaa äitiä jolle edelleen voisi soittaa ja purkaa huolensa sekä murheensa. Vaikka meillä ei sitä läheisyyttä ja rakkautta niin osoitettukkaan niin äiti oli kuitenkin se joka aina kuuntele ja tuki oli asia sitten miten vaikea tahansa. Illan varjoon himmeään Myötä kaipuun jälleen jään Paljon mennyt päivä toi Vaan kuitenkin, kuin hukkaan mennyt ois Muiston ääni hiljainen Sielussain soi kaivaten Menneen mieleen jälleen tuo Taas muistan sen Kun rakkain lähdit pois. (äidin kuolinilmoituksesta Rauli Baddingin kappaleen sanat)

Sitten siihen mikä toi iloa. Ensinnäkin iloa toi se että X antoi minun tulla mukaan lääkärille, itseasiassa en muistanut edes kiittää siitä. Sitten kun lääkäri ultras ja siinä näytöllä näkyi sikiö ja sen sydämen syke en enää pystynyt pidättelemään kyyneliä. Ne kyyneleet ei todellakaan olleet mitään surun kyyneleitä vaan kyyneileitä puhtaasta ilosta. Viime kerralla olin jotenkin niin hämmentynyt tilanteesta että vasta jälkeenpäin tajusin sen kuinka onnelliseksi tulin, nyt se onnen tunne valtasi minut samantien. Siellä se pieni sydän sykki ja varmasti se sykki myös meille vanhemmille, meille jotka ollaan hänen tuki ja turva loppuelämämme ajan niin kuin minunkin äitini oli siihen saakka kunnes kuoli. Itseasiassa olen niin onnellinen siitä pienokaisesta mikä siellä kasvaa etten pysty nytkään pidättelemään kyyneleitä, nyt en vaan tiedä onko nämä pelkästään onnen kyyneleitä vai onko nämä samalla myös kyyneleitä tästä tilanteesta mihin on menty. Vaikka voinkin sinäänsä nyt jo paremmin mitä voin tuossa jokin aika sitten niin tämä tilanne kuitenkin ahdistaa minua aivan valtavasti. Olen jo kauan haaveillut siitä omasta perheestä, perheestä missä olen minä ja puolisoni sekä yhteinen lapsi tai lapset. Tuntuu jotenkin niin pahalta ajatus siitä että tuhosinko minä omalla käytökselläni tämän unelmani silloin kun en masennustani huomannut ja sitä kautta huonoa vointiani. Koska ei minulla ole normaalisti tapana huutaa edes tilanteissa kun on erimielisyyttä eikä etenkään päästellä suustani suorastaan toista loukkaavia asioita tai asioita mitä en tarkoita ja kadun sitten jälkeenpäin. Jotenkin minulle tuli tänään siellä lääkärillä sellainen tunne X:n sanoista että se minun humalassa avautumiseni ja huutamiseni tämän hänen lähtönsä aiheutti, tuli myös tunne että ilman sitä oltaisiin varmasti edelleen yhdessä ja ehkä jopa keskusteltu asioista, niin kuin minulla olikin tarkoitus tehdä sitten seuraavana päivänä selvinpäin. Hän nimittäin sanoi tänään siellä lääkärillä näin "siinä parin päivän aikana tilanne meni niin kireeksi ettei mahduttu enää saman katon alle" kun lääkäri ihmetteli sitä tavaroiden minun luo tuontia ja parin päivän päästä hänen lähtöään. En ole mikään ajatustenlukija mutta kyllä minun mielestäni toi nyt osoittaa sen todellisen syyn hänen lähtöönsä, eikä se syy ole ettei enää minua rakastaisi vaikka niin nyt sanookin. Ehkä se on hänen helpompi itsekkin sitten ajatella niin. Nyt tullaan vaan siihen tilanteeseen että mikäli se keskiviikko kun minulle tuli se synkkä hetki on oikeasti se ainoa syy siihen lähtöön niin syyt senkun vaan pienenee. Mä olen kuitenkin hänelle sen luvannut etten jatkossa tulisi kotiin humalassa ja toisekseen nyt kun se masennus ei enää ole lääkkeiden takia päällä pystyn myös ajattelemaan asioita selkeämmin ja miettimään mitä toiselle oikeasti haluaa sanoa eikä vaan päästellä sammakoita suustansa.

Lääkäri ehdotti tänään että mentäisi yhdessä perheasiainneuvottelukeskukseen juttelemaan tästä suhteestamme. X ei ollut oikein innostunut asiasta ja kuittasi sen vaan sillä ettei se mitään muuta koska hän ei rakasta minua enää. Itse olen taas sitä mieltä että sieltä saattaisi löytyä uusia kantoja asiaan ja etenkin sitten se että asia saataisiin päätökseen jatkettiin sitten yhdessä tai erikseen mutta asia olisi päätetty eikä jätetty kaikkea selvittämättä. Sitten X laittoi minulle viestiä jossa ilmaisi, noh suuttumustaan kun olin ollut yhteydessä neuvolaan tästä meidän tilanteesta. Laittoi että kiusaan vaan häntä kun en muuta pysty tekemään jne. En mä häntä kiusaa enkä mitenkään vittuilessani tai siksi sinne neuvolaan yhteydessä ollut etten itse ajattelisi järkevästi. Olin vaan huolissani hänestä sen takia koska rakastan häntä yhä ja välitän hänestä. Tottakai myös huolissani lapsesta. Eikä se että otin neuvolaan yhteyttä myöskään tarkoita sitä että pitäisi häntä hulluna tai muuten sekaisin olevana, katsoin vaan ettei hän ole ollut oma itsensä. Alla olevan tekstin myötä tän päivän postaus olisi tässä, ehkä taas huomenna jatkan jos ehdin jossakin välissä sillä olen menossa piipahtamaan Kuopiossa.

Tämä voisi olla vaikka kirje hänelle tai mitä haluaisin hänelle juuri nyt sanoa: 

Ei tämä näin voi mennä! Haluan halata sua jatkossakin, antaa pusuja ja etenkin tuntea sen rakkauden mikä meillä oli vielä elokuussa.
Olen todella pahoillani siitä miten toimin jälkeen kun sinulle tuli se kausi että tarvitset tilaa. Olen todella pahoillani etten tajunnut olla painostamatta sinua vaikka niin olin jo aiemmin sinulle luvannut, minä en todellakaan ollut oma itseni vaan se kirottu masennus oli iskenyt päälle. Ja etenkin olen todella pahoillani että ne pari kertaa huusin sinulle ja sanoin asioita mitä en tarkoittanut, sellaista ei tulisi tapahtumaan enää ikinä. Muistatko sillon elokuussa kun kävit niiden joittenkin tyyppien kans baarissa pelaamassa biljardia, minä suutuin sinulle siitä (ja ihan aiheesta) mutta muistatko en silloinkaan ruvennut huutamaan sinulle vaikka ehkä syytä olisi ollutkin ja moni muu olis varmasti huutanut. Olin silloin se oma itseni ja pystyin puhumaan asiasta rauhallisesti, sellainen olen nyt jälleen.
En uskokkaan että sinä olisit lakannut rakastamasta minua! Vai voitko sanoa itsellesi rehellisesti että sinulla ei ole ollut ikävä minua? Eikö sinunkin mielestä olisi paikallaan ettei me hukattaisi sitä rakkautta mikä meillä oli? Mieti olenko minä oikeasti sellainen ihminen ettei minun kanssa voisi elää yhdessä jos ajattelet minua sinä normaalina itsenäni mitä olen kuitenkin ollut suurimman osan meidän yhdessäolo ajasta, niin minäkin ajattelen sinusta samallalailla, olet ollut aivan ihana ihminen suurimmanosan aikaa ja sen takia tunteeni sua kohtaan eivät ole vähentyneet mihinkään. Mieti eikö me saataisi asiat toimimaan paremmalla kommunikaatiolla puolin ja toisin sekä sopimalla miten toimitaan jatkossa kun tulee jotain ongelma tilanteita. 
En sano tätä pahalla, älä suutu tästä mutta onko sinun aiemmissa suhteissa tullut samanlaisia tilanteita että kun on riitaa tullut olette eronneet ja ehkä kohta palanneet taas yhteen? Jos on niin eikö silloin mahdollisesti ole niin että sinä pakenet riitaa?
Minä en ymmärrä tällä hetkellä miksi sinä sanot että näit vihdoin millainen minä oikeasti olen. Minä olen juuri sellainen minä näit minut heinä-elokuussa, kyllä sinä tiedät sen itsekkin. Olen se ihminen jota sanoit maailman ihanimmaksi mieheksi. Olen se ihminen josta sanoit "olen onnellisin kun saan olla kanssasi", "olen onnellisin kun saan jakaa elämässä kaiken juuri kanssasi" ja lisäsit "kuulumme toisillemme". Niin kuulummekin, ihan oikeasti ja me molemmat tiedetään se. Kysynkin nyt miksi et jakanut elämässäsi kaikkea kanssani? Minä esimerkiksi haluaisin/olisin halunnut tietää sinusta aivan kaiken. Mitä sinun historiassa on ollut ja tapahtunut? Mitä haaveilet tulevaisuuden suhteen? Jne. Toisin sanoen siis haluaisin/olisin halunnut oppia tuntemaan sinut täysin koska sitä parisuhde on, tunnetaan toinen täydellisesti ja tiedetään toisesta kaikki. Näin pystytään paremmin esim välttämään erimielisyyksiä ja näin pystymme ymmärtämään toista paremmin. Silloin pystyy myös tulkitsemaan toisen tekoja paremmin.

Maailma on pullollaan naisia, sieltä löytyy myös naisia jotka ottaisivat minut itselleen ihan milloin minä haluaisin mutta minä en halua ketään niistä koska olen sinut valinnut ja sinun kanssasi haluan olla.

Olit tuttavalleni sanonut että olen vaan katkera erosta enkä hyväksy sitä. En minä ole katkera, minä en vaan hyväksy sitä että sinä olet valmis eroamaan miehestä joka on sinun tulevan lapsesi isä ja josta olet noin ajatellut mitä tuossa aiemmin kirjoitin. Edelleen sanon, ei meidän suhteessa asiat niin huonosti ole ollut että eriteille lähtöä pitäisi edes miettiä.

Pyydän nyt vielä kerran, anna minulle viimeisen kerran anteeksi minun typeryyteni ja jatketaan yhdessä lapsen odotusta ja etenkin sen odotusta että saamme oman yhteisen perheemme.
Minä rakastan sinua edelleen kaikkein eniten tässä maailmassa ja minun silmissäni sinä olet edelleen se kaikkein kaunein nainen ja etenkin se ihana X jonka minä haluan takaisin! Mieti meitä vaikka lomamatkalla eikö oltu onnellisia kun sylikkäin meressä kelluttiin aaltojen viemänä. Jos olisi aikakone palaisin takaisin tuohon hetkeen ja tekisin asiat aivan toisin, etkö säkin haluaisi tehdä? Toimia niin ettei olisi päästetty itseämme siihen erimielisyys kierteeseen.