Olin hetken päivittämättä tänne mitään, samalla olin hetken poissa sosiaalisesta mediasta ja en välttämättä vastannut kaikkien ihmisten puheluihin tai viesteihin. Tarvitsin hieman omaa aikaa rauhassa kaikesta, miettiä asioita ja sitä miten jatkossa toimin sekä mitä haluan.

Voisin tän postauksen aloittaa vaikka kortin tekstillä jonka sain X:ltä tuossa 13.8. Kortin etupuolen teksi on seuraava "Niin tummana hehkui tuli, sun lähelläs sydämet suli" ja sitten X:n kirjoitus "Kun olemme toistemme lähellä tunne ihosi lämmön, tunnen kosketuksesi varman mutta hellän. Tiedän, että missään ei olisi parempi kuin juuri siinä, lähelläsi. Tunnen kuinka rakastat minua. Näen katseestasi kuinka katsot minua. Ihanaa kun sanot sen. Olen onnellisin kun saan olla kanssasi. Olen onnellisin kun saan jakaa elämässä kaiken juuri sinun kanssasi. Kuulumme toisillemme. Rakastan sinua.

Minäkin sanon yhä edelleen: minä rakastan sinua! ,harmi kun en pysty sanomaan sitä hänelle oikeasti ja harmi kun hän ei näe sitä että hän on/oli minulle tärkeintä tässä elämässä, ei ymmärrä sitä että hänen vuokseen olin valmis tekemään aivan kaikkeni, tukemaan häntä aivan kaikessa. Mietin mikä muuttui tuon puolentoista kuukauden aikana tai oikestaan alle kuukauden aikana koska elokuun lopussa meillä meni vielä hyvin. Okei, minä masennuin siinä ja hän totesi tuossa viikolla että nyt hän näki vasta mikä mä olen oikesti. En nyt oikein jaksa uskoa tuohonkaan, kyllä hän oli siitä tammikuusta lähtien nähnyt sen mitä minä olen oikeasti. Toki nyt hän näki sen masennuksen mutta ohi menevä kausi etenkin kun lääkkeitä käyttää ja kyllä hänkin sen tietää. Voiko olla niin että nyt kun hän tuli raskaaksi, hän säikähtikin sitä kuinka vakavaksi tämä meidän parisuhde olikin mennyt. Ehkä hän siellä toisella paikkakunnallakin keväällä asuessamme säikähti samaa asiaa koska suunnilleen saman verran aikaa oltiin silloin ehditty yhdessä olemaan. Hän on sanonut aina että on itsenäinen ihminen ehkä hän säkähti sitä että jos olemme parisuhteessa, elämme saman katon alla ja meillä on vielä yhteinen lapsikin niin hänen itsenäisyytensä katoaa. Eihän sen niin tarvitse mennä! tosin nuo asiat vaikuttaa siihen kyllä paljonkin mutta oli sitten kenestä tahansa kyse joka on suhteessa on samalla myös itsenäinen persoonansa, ei mikään pariskunta sulaudu sisälle toistensa ruumiiseen tai aivoihin ja ajattele kaikkia asioita samalta kantilta tai tee asioita aina vain yhdessä.

Olen miettinyt tässä paljon että olenko oikeasti niin kamala ihminen ettei mun kanssa pysty olemaan!? Tulin siihen tulokseen etten ole, koska minusta meillä ei ole ollut mitään muuta ongelmaa tässä parisuhteessa kun X:n kaudet jolloin hän on mennyt omia menojaan ja siinä samalla se läheisyys kadonnut. Okei, olen tästä asiasta tänne jo aiemminkin kirjoitellut ja maininnut myös sen että olin valmis hyväksymään ne hänen kautensa koska ei se osoita mitenkään sitä kuinka paljon hän minua rakastaa. Olen aikoinaan ollut parisuhteessa ja asunut saman ihmisen kanssa kuusi vuotta, en siis silläkään perusteella voi olla huono puoliso vaihtoehto. Se suhde päättyi lopulta siihen kun hän petti minua kahteen eri otteeseen, luottamusta ei vaan enää löytynyt. Osin voin sen pettämiset ottaa oman piikkiini koska silloin minulla oli vähän samanlaisia läheisyysongelmia. En vaan välillä pystynyt toista päästämään lähelleni, halauskin saattoi ahdistaa ja irrottauduin siitä hyvin nopeasti, seksiä ei ollut juuri koskaan. Toisen painostaminen vaan pahensi tilannetta. Ensimmäisen pettämis kerran jälkeen käytiin sitten yhdessä ja erikseen ammatti-ihmisen luona keskustelemassa asioista. Silloin silmäni aukesi ja tajusin mistä lukkoni johtui, se johtui siitä ettei meillä lapsena ollut halattu eikä muutoinkaan oltu lähellä. Rupesin pikkuhiljaa omatoimisesti harjoittelemaan sitä lähellä oloa vaikka se tuntui aluksi vaikealta niin vähitellen se vaan helpotti ja lopulta ei enää ahdistanutkaan ollenkaan. Sen jälkeen en ole ongelmasta enää kärsinyt ja nykyään nautin siitä kun saan olla toisen lähellä. Se mitä yritän tässä samalla sanoa on että se muutos lähtee meistä jokaisesta itsestämme. Minä päätin tuolloin etten anna oman lapsuuteni vaikuttaa omaan elämääni ja parisuhteitteni onnistumiseen vaan toimin toisin enkä toista vanhempieni virheitä, siitä lähti halu muuttua ja opetella elämään niin että pystyn suhteessani antamaan puolisolleni läheisyyttä ja huomiota. Huomasin samalla kun opin antamaan läheisyyttä että se muutti minua myös muuten ihmisenä. Olin sen jälkeen paljon avoimempi toisen mielipiteille ja tein enemmän asioita toisen eteen, en tuijottanut enää pelkästään sitä omaa napaani mihin olin aiemmin tottunut. Ehkä tämänkin takia suhteeni ovat jatkossa kestäneet pidempään sillä ennen tuota oman itseni korjaamista suhteet päättyivät aina minun toimesta viimeistään siinä puolen vuoden paikkeilla. Se miksi nämä kolme pidempää suhdettani (6vuotta, 3vuotta ja reilu vuosi) on sen jälkeen päättyneet niin niissä on sitten ollut aivan eri syyt.

Puhuinkin tuossa jo hieman siitä kuinka olin päättänyt etten elämässäni tee samoja virheitä mitä omat vanhempani tekivät. Olen siis kasvanut kahdestaan äitini kanssa, isäni asui koko lapsuuteni kaukana toisella paikkakunnalla, häntä ei oikeastaan koskaan kiinnostanut mitä minulle kuuluu ja ei juuri koskaan käynyt minua katsomassa. Siitä kun vanhempani olivat lähteneet eriteille minun ollessa kolme vuotias, siihen päivään kun tulin täysi-ikäiseksi olin nähnyt isääni ehkä noin kymmenen kertaa eli vähemmän kuin kerran vuodessa. En alkuun aikuiseksi tultuani sitä edes käsittänyt kuinka paljon lapsuudessani siitä kärsin, jossakin vaiheessa sitten kun terapiassa nämä asiat käytiin läpi ymmärsin vasta sen. Tuolloin tajusin etten itse halua ikinä samaa omalle lapselleni. Päätin etten tee tähän maailmaan lasta ennen kun olen täysin varma siitä että olen löytänyt ihmisen jota jaksan katsella vielä sitten vanhanakin, siksi tähän 37-vuoden ikään mennessä en ole lasta tehnyt. Hetken juuri tuon kuuden vuoden parisuhteen aikana sitä yritimme (myöhemmin selvisi ettei nainen voinut tulla raskaaksi normaalein keinoin) mutta sekin yrittäminen loppui siihen kun hän petti minua. Nyt sain sen tunteen tämän ihmisen kanssa, niinku olen jo kertonut, tunsimme molemmat löytäneemme sielunkumppanit. Sitten tuli se toukokuinen ero ja ajattelin ettei tämä nyt voi mennä näin. En antanut periksi vaan muutin hänen perässään takaisin kaupunkiin josta olin halunnut vain hieman aiemmin pois, ajattelin että sillä ei ole väliä missä asun, ainoastaan sillä on väliä missä on rakkaus. Ilman häntä en olisi tänne takaisin tullut, hän oli se ainoa syy paluuseeni. Sitten kun meillä meni aivan loistavasti ja ruvettiin puhumaan lapsesta, ajattelin että kyllä tämä tunne on sellainen ja tämä ihminen on sellainen jonka kanssa voin lapsen tehdä ja jota jaksan katsella vielä kymmenen tai kolmenkymmen vuoden päästä. Tuntui että se hetken ero oli vahvistanut meidän suhteen aivan uudelle tasolle ja nyt molemmat oikeasti panosti tähän suhteeseen kaikkensa, oli vaan niin helppo olla onnellinen ja hymyillä. Kaikesta toisen kosketuksesta tunsi todella sen rakkauden mitä meidän välillä oli, se oli jotain niin syvää että melkein pystyi näkemään toisen ajatuksiin.

Kun kävin tuossa perjantaina jälleen terapeutillani, sanoi hän siinä istunnon lopuksi jotenkin näin "näen sinussa kyllä masentuneen ihmisen mutta olet nyt syönyt niitä lääkkeitä niin vähän aikaa ettei ne vielä ihan täysin tehoa. En kuitenkaan näe sinussa mitään sellaista minkä takia sinä et pystyisi elämään normaalissa parisuhteessa, enkä etenkään näe minkäänlaista psykoottisuutta (X laittoi minulle alkuviikosta että olen alkoholisti, psykoottinen ja valehtelija). Lisäsi vielä että hän näkee minussa ihmisen joka yrittää kaikkensa jotta saa asiat korjattua ja ihmisen joka ei halua luovuttaa kun vastoinkäymisiä tulee". Paras kaverini sanoi tätä samaa eilen puhelimessa tai oikeastaan on sanonut tässä reilun viikon aikana jo useasti. Hän on myös sanonut ettei ymmärrä sitä miksi X näkee vikaa vain minussa, eikä hän ymmärrä sitä miksei X pysty sanomaan sitä syytä miksi haluaa erota. X:hän on sanonut ainoastaan "nyt hän vasta näki millainen sinä oikeasti olet". Niin millainen minä sitten olen? siihen en ole saanut minkäänlaista vastausta. Okei hän on joskus puhunut kun olen valittanut hänen menemisestä että minä haluan kahlita hänet vaan kotiin ja ettei se tule ikinä onnistumaan eikä kukaan tai mikään pysty häntä kahlitsemaan kotiin. En minä halua häntä kotiin kahlita en todellakaan, se mitä minä halusin oli että vaikka kuinka tekee mieli mennä vain kavereiden kanssa niin edes joinakin päivinä sitä aikaa olisi viettänyt myös minun kanssani. Parisuhteen peruskiviä on yhteinen aika ja yhteinen tekeminen, jos sitä ei ole työn tai jonkin muun asian takia kärsii se parisuhde siitä. Lopulta voi olla että kun pitkään aikaan ei olla yhdessä mitään tehty ei enää osatakkaan yhdessä mitään tehdä. No niin takaisin asiaan, hän siis näki mitä oikeasti olen. Oliko se syy nyt sitten lopulta tuo että hän tunsi minun haluavan kahlita hänet täysin itselleni vai oliko se syy se kun hän näki minut masentuneena. Jokatapauksessa eihän nämäkään ole mitään niin suuria syitä että erota täytyisi, vai ovatko? Masennukseen on hoito ja tuon toisen asian jo selitinkin. Mitään muita syitä minä en keksi koska psykoottinen en tosiaankaan ole. Valehtelijaksi hän taas minua väitti kun olin luvannut lopettaa alkoholin käytön, kyllä näin tosiaan olin päättänyt tukeakseni häntäkin raskauden aikana ja en olisi alkoholia käyttänyt hänen seurassaan enää jatkossa. Joku voi nyt korjata jos olen väärässä mutta mielestäni alkoholisti on sellainen joka ei pysty olemaan juomatta. Minä pystyn olemaan. Olen kyllä paljon käynyt baareissa mutta olen käynyt siellä sen takia kun olen ollut yksinäinen, siellä tapaa ihmisiä ja jopa tuttuja joiden kanssa voi höpistä niitä näitä. Minun oikeastaan viimeinen kaveri muutti tuossa syyskuun alussa täältä pois joten olen todellakin ollut yksinäinen. Eli edelleen mikä on se todellinen syy miksi hän lähti? en vaan löydä siihen mitään muuta vastausta kun että se todellinen syy on hänessä itsessään. Ehkä hän vaan ahdistuu jossain vaiheessa suhdetta niin paljon että hänen täytyy paeta tai ehkä ne hänen raskaushormonit nyt heitti vaan kuperkeikkaa tai ehkä hän tosiaan tuntee suhteen rajoittavan hänen elämäänsä, Kaikki asioita mitkä hän voisi käsitellä omassa mielessään, yrittää päästä yli ja irti noista ajatuksista, samoin kun minä silloin joskus päätin päästä eroon läheisyys ongelmastani. Tulisi varmaan hänelle itselleenkin voittaja fiilis kun käsittelisi asian ja pääsisi siitä yli, tulisi se hyvänolon tunne mikä minulle tuli sillon kesällä kun palattiin yhteen "minä en luovuttanut, mahtavaa!".

Olen oikeasti sitä mieltä että jos toista ihmistä oikeasti rakastaa todella paljon, yrittää edes asiat selvittää ja katsoo mihin se johtaa. Luovuttaminen on heikoille, vahvat ihmiset pystyy kohtaamaan ongelmat silmästä silmään, puhumaan niistä, sopimaan asioista miten jatkossa tulee toimia ja hyväksymään myös sen että omassa itsessäkin saattaa olla vikaa sekä etenkin tekemään jotakin sen eteen ettei toista jatkuvaan samoja virheitään.

Hän aiemmin puhui siitä miten hän on sellainen että menee välillä menojaan eikä siihen pysty vaikuttamaan mikään, ei parisuhde eikä edes lapsi. Mietin sitten sitä mitä tapahtuu kun lapsi on syntynyt ja hänelle tulee se tarve mennä? Ensinnäkin on varmasti väsynyt imettämisestä ja kun lapsi valvottaa, etenkin jos sitä toista ihmistä ei edes ole siinä auttamassa eli ei niin vaan jaksakkaan lähteä. Toisekseen ei lasta voi noin vaan aamusta iltaan kiikuttaa ympäriinsä eikä sitä etenkään voi hylätä kotiin samalla tapaa mitä minut pystyi hylkäämään päivä-viikkokausiksi. Jos häntä nyt rupesi ahdistamaan minun painostukseni siitä yhteisestä ajasta niin mites sitten rupeaa ahdistamaan se lapsi ja lapsen tarvitsema yhteinen aika mikä käytännössä tarkoittaa 24/7 ensimmäisen vuoden aikana, sen jälkeen lapsen voi ehkä silloin tällöin hoitoon laittaa.

Tällästä, olisi ehkä ollut vielä paljon muutakin kirjoitettavaa mutta tuli niin paljon tyhjentävää jo että aivot meni hiukan off asentoon. Yhteenvetona vois loppuu sanoa että yhä edelleen siis rakastan ja toivon että hän nyt vielä miettisi asioita. Onko tässä oikeasti nyt kyse minusta vai hänestä ja oli kummasta tahansa niin miten voisi asiassa toimia toisin. Miettiä sitä että minkälaisen lapsuuden on itse kokenut niinku minä olen miettinyt ja että haluaako oman lapsensa kokevan samanlaisen. Miettiä loppuiko se rakkaus todella vaiko onko se vaan jokin ihme tunne tällä hetkellä että olisi loppunut, miltä siellä ihan sisimmässä nyt tuntuu eikä vaan mitä ne ajatukset tällä hetkellä sanoo. Miettiä onko elämä yksinhuoltajana kuinka helppoa, lapsen takia nyt ei yhdessä mielestäni pidä olla jos suhde ei muuten toimi mutta lähinnä tarkoitan että hänen olisi syytä miettiä sitä onko näiden asioiden takia järkeä jäädä yksinhuoltajaksi jos parempaankin on mahdollisuus. Miettiä myös sitä mitä hän tekee minulle jos sulkee pois lapsen elämästä ja mitä hän tekee lapselle jos sulkee lapselta mahdollisuuden tuntea isänsä. Lapsen kannalta on parasta että isä on mukana elämässä. Hänen kannattaisi ehkä myös miettiä sitä mitä on kun rakastuu, ensi huuma kestää aikansa, vaihtelevasti ihmisen mukaan ja ihmisten pitäisi oppia se että rakkaus muuttuu aina siitä alusta. Rakkaus muuttaa muotoa ja arjesta tulee tylsempää mutta tämän vaiheen kun ylittää kestää se suhde mitä vaan. Tästä tämän päiväiset ajatukset, kommenttia vaan vapaasti tulemaan niin saan jotain osviittaa siitä onko mun pääni pahastikkin sekaisin (näin vitsinä).