En tiedä mistä aloittaisin kun on niin paljon asioita sisällä mitkä täytyy purkaa mutta aloitetaan vaikka sillä että olen tosiaan tällä hetkellä 37-vuotias mies, kihloissa ja puolisoni odottaa meidän ensimmäistä yhteistä lasta. Tilanne tätä ensimmäistä postaustani kirjoittaessa se etten ole kuulut hänestä kahteen päivään nyt mitään.

Hän siis lähti torstaina meidän keskiviikko iltaisen riidan takia. Täytyy osittain syyttää kaveria siitä mitä keskiviikkona tapahtui sillä hän sai minut puhelumme aikana ns. houkuteltua lähtemään baariin. Sanoi että mene muutamalle tuulettumaan ettet ole vain siellä kotona ja minähän sitten fiksuna menin. Olin jo kuukausi aiemmin päättänyt ja luvannutkin että vähennän baarissa käyntiä/alkoholin juomista. En nyt sano että alkoholi on minulle mikään ongelma, pystyn kyllä olemaan ilman sitäkin mutta se on valitettavasti minulla se ensimmäinen keino millä poistan yksinäisyyttäni eli kun olen ollut tarpeeksi kauan yksin ja pelkästää kotona en osaa esim. lähteä lenkille tai kuntosalille vaan lähden baariin. Noh mitä sitten baarista kotiuduttuani tapahtui. Puolisoni oli vielä hereillä rupesi siinä sitten menemään nukkumaan. Ei sanonut minulle edes hyvää yötä ja sitten mulla vaan jotenkin napsahti. Annoin tulla sellaisia asioita mitä en ikinä selvinpäin olisi kuvitellutkaan sanovani ja mitä en oikeasti edes tarkoittanut, vedin jopa sen erokortin pöytään vaikka en todellakaan erota halua eli siis lapsellista käytöstä uhkailla erolla sitä edes tarkoittamatta. Näin jälkeenpäin kun ajattelee niin ilmeisesti minä vaan halusin loukata toista mahdollisimman paljon, kuinka typerää! Toisaalta olen tuntenut myös itseni loukatuksi joskin hieman eri tavalla. Puolisoni on syyskuun alusta lähtien eli kohta neljä viikkoa mennyt käytännössä joka päivä omia menojaan, minä olen jäänyt yksin tänne kotiin kuin nallikalliolle. Sellaiset asiat mitä on ollut "pakko" yhdessä hoitaa (neuvola, lääkäri) ollaan käyty muuten hän on mennyt serkkunsa, sisarustensa tai kavereidensa kanssa aamusta iltaan ja kun on tullut kotiin ollut hetken hereillä ja painunut nukkumaan. Tähän kun lisätään samaan aikaan loppunut läheisyys eli neljään viikkoon ei ole ollut käytännössä mitään läheisyyttäkään niin tilanne on kieltämättä ollut aika sietämätön. Läheisyydellä en tässä tapauksessa tarkoita pelkästään seksiä vaan ihan halaamista, pussaamista ja muutoin lähellä oloa. Okei, olen kyllä tienyt että hänelle tulee ajoittain kausia kun kaipaa etäisyyttä ja menee omia menojaan mutta ei minua kuitenkaan pitäisi hylätä silloinkaan niinkuin märkää rättiä nurkkaan.

Eilen tuli kuukausi täyteen päivästä kun mentiin kihloihin. Tuolloin sanoin että haluan elää hänen kanssaan loppuelämäni ja kysyin haluaako hän elää minun kanssani. Vastasi että haluaa. On myös molemmat sanottu se että rakastetaan toisiamme ennemmän kuin ketään ja meidän parisuhde oli heinä-elokuun ajan aivan täydellinen. En ole koskaan elämässäni elänyt niin täydellisessä parisuhteessa. Tehdiin yhdessä asioita, tavattiin yhdessä ihmisiä (näitä samoja ihmisiä mitä hän nyt tapaa yksin), läheisyyttä oli joka päivä ja seksiäkin todella usein. Eikä tässä ole kovinkaan kauaa kun hän edelleen sanoi samaa että haluaa minun kanssa perustaa perheen, kasvattaa lapsen ja elää elämän loppuun asti. Nyt hän kuitenkin ilmeisesti miettii eroa, en tiedä varmaksi koska ei ole sitä minulle sanonut mutta pakeni samalla tavalla kun pakeni aiemmin keväällä erää meidän riidan jälkeen ja silloin halusi lähteä eriteille. Palattiin kuitenkin yhteen kun molemmat ymmärrettiin se että ei se rakkaus minnekkeen ollut kadonnut ja kumpikaan ei voinut elää ilman toista eikä unohtaa. Tämän jälkeen koitti juuri heinäkuu ja kaikki meni niin hyvin, päätettiin ruveta yrittämään yhteistä lasta ja syyskuun alussa sitten tulikin se positiivinen testi tulos. Kaikki piti olla täydellistä, oltiin kihloissa, saatu tietää että ollaan raskaana ja päätetty ruveta etsimään yhteistä asuntoa. Sitten hän eristäytyi minusta, samaan aikaan minulle oli hiipinyt jälleen masennus päälle. Minulla on vuodesta 2008 lähtien ollut masennuskausia, välillä ne kestää pidempään ja välillä saattavat mennä parissakin viikossa ohi. Lääkkeitä olen käyttänyt vaihtelevia kausia. En kuitenkaan itse huomannut että minulle on jälleen se kausi päälle iskenyt enkä ymmärtänyt kun puolisonikin sanoi ettet sä ole oma itsesi. Tällä viikolla menin sitten lääkäriin, sain lääkkeet joita alan käyttää tuossa kuukauden päästä koska tällä hetkellä syön tupakanpolton lopettamiseen Champixia ja siinä on samaa vaikuttavaa ainetta niin ei voi kahta lääkettä syödä päällekkäin. Olen Champixia nyt syönyt viikon ja nyt tuntuu siltä että rupean taas pikkuhiljaa olemaan oma itseni. Tänään mietin tuossa että miten mä en oikeasti tajunnut sen masennuksen taas hiipineen päälle? ja tajusin millä oireilla ja mihin aikaan se minulla niin monesti ennenkin on alkanut. Ensimmäisenä tulee se ettei jaksaisi millään koiran kanssa mennä pihalle, se suorastaan vituttaa eikä sitä koiraa jaksa oikein muutenkaan. Sitten rupeaa tulemaan nukkumisvaikeudet, heräilet yöllä vähän väliä ja olet aamulla viimeistään kasilta kärppänä pystyssä vaikka minnekkään ei tarvitsisi mennä. Sitten tulee nämä että mistään et oikein innostu ja suupielet on kokoajan alaspäin ilman mitään järkevää syytä, hermo on kireellä. Mietin myös sitä mihin kauteen tämä masennukseni yleensä on alkanut, se on alkunut monesti juurikin elokuussa. Mietin syytä tähän ja totesin että ehkä se johtuu siitä kun äitini joutui 14-vuotta sitten sairaalaan heinäkuun puolivälissä ja lopulta kuoli lokakuun 5.päivä. Äitini oli minulla se ihminen jolle pystyin kertomaan kaikki asiani ja huoleni, hänen kuolemansa jälkeen minulla ei ole ollut oikeastaan ketään jos ei sitten juuri sen hetkinen puolisoni ole ollut kuuntelemassa ja tukemassa vaikeita hetkiä, toki joistakin kavereista on ollut apua. Sitten on tullut pahatilanne kun ne ongelmat onkin ollut puolison kanssa ja ei olekkaan ollut mitään tukea siitä toisesta. Vähän niinkuin nyt vaikka sinäänsä meillä ei mitään ongelmia tuossa ollutkaan, hänelle vain sattui tulemaan pahaan aikaan juuri se kausi kun itse tarvitsee sitä etäisyyttä.

Me asutaan nyt kaupungissa jossa minä olen asunut yhteensä vasta vajaan vuoden, tunnen täältä todella vähän ihmisiä eikä minulla ole täällä yhtäkään sellaista "kunnon" kaveria jonka kanssa voisin enemmän aikaa viettää, tehdä asioita ja etenkin puhua asioista. Joten puolisoni on siis minulle käytännössä ainoa ihminen joka voi olla täällä minulle yhtäaikaa tukena niin fyysisesti kuin henkisesti, muu tuki on ainoastaan puhelimen päässä eli ei lähellekkään sama asia kuin se että on siinä kasvotusten läsnä.

Mietin tuossa pari päivää sitten onnellisuutta ja mikä tekee minut onnelliseksi sekä sitä milloin olen viimeksi ollut onnellinen. Totesin että puolisoni tekee minut onnelliseksi, se että hän kantaa minun lastani tekee minut super onnelliseksi ja en ole ollut koskaan elämässäni niin onnellinen mitä olin heinä-elokuun puolisoni kanssa, siitä minä haluan jatkossakin pitää kiinni. Jo keväällä tunsin sen että olen löytänyt viimein itselleni ihmisen joka on minulle se sielunkumppani ja yhä edelleen olen sitä samaa mieltä. Siksi olinkin valmis yrittämään sitä yhteistä lasta ja siksi halusin mennä kihloihin ja lupautua naimisiin. Olen kerran elämässäni tehnyt sen virheen että mennyt aivan jossakin sokeassa typeryydesse naimisiin ja kun sen tajusi sitten lopulta ettei meillä ollut mitään yhteistä mä päätin että en mene koskaan enää kihloihin ja sitä myöten naimisiin jos mä en oikeasti tunne sen toisen ihmisen olevan minulle oikea, nyt siitä tunteesta ei ollut mitään epäselvyyttä. Se sama tunne on pysynyt niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä tuolla sisällä vaikka sitä ei varmaan niinä huonoina hetkinä ole toiselle näyttänyt.

Lainaan nyt tähän väliin tekstit mitä olen kirjoittanut tuollaiseen odottajan kirjaseen koska ehkä tämä mun päiväkirja vähän niinkuin alkoi siihen kirjoittamisesta: 21.9.2015 "käytiin tänään eka kerran lääkärillä. X:lle (puolisoni) tehtiin eka ultra sisäkautta. Olin aivan sanaton kun näin pienen vauvan ja etenkin sen sydämen sykkivän. En sillä hetkellä edes tajunnut kuinka onnelliseksi tulin. Siellä se kasvaa X:n ja minun ensimmäinen yhteinen lapsi. Haluaisin jo kuulluttaa asiasta kaikille mutta en vaan voi, en ennen kun kriittiset ajat on ohitettu. Ja ai että minä niin rakastan tuota tulevan lapseni äitiä. Haluan tukea häntä täysin koko raskauden ajan ja myöhemmin vanhempina. Toivon että X:n etäisyys kausi menisi pian ohi ja hän taas päästäisi minut lähelleen. En minä niin seksiä kaipaa vaan sitä että voi ottaa toisen lähelleen ja olla vaan siinä. Nyt yritän vaan kestää ja hakea kaupasta rakkaalleni aina mitä hän tarvitsee. Huomenna "muutetaan" taas yhteen, ensin tähän minulle ja sitten kuukauden päästä johonkin kivaan yhteiseen kotiin missä tuleva lapsemmekin saa ainakin aluksi kasvaa. Menisipä viikot nopeasti ja kaikki hyvin". 22.9.2015 "Tuotiin X:n tavarat minulle. Riideltiin tänään, pahamieli siitä. Lisäksi X oli mennyt varaamaan jouluksi kylpylän (itselleen ja siskolleen) eli ei halua olla joulua minun kanssa. Tulossa siis toinen peräkkäinen yksinäinen joulu". 23.9.2015 "Kävin lääkärissä masennukseni takia. Syön kuukauden Champixit loppuun ja sitten Citalopran, ei voi kuulema yhtäaikaa käyttää. Lääkäri sanoi ihan suoraan että minun pitäisi lähteä tästä suhteesta, mut en mä halua. Mä tiedän millainen X on ihannimmillaan ja toivon että saan se ihmisen taas pian takaisin. Toivon myös että hän yrittäisi näinä vaikeinakin aikoina ja muistaisi sen rakkauden. Pe psykolle". 26.9.2015 "Kahteen päivään en ole kuullut X:stä mitään. Minun tuli humalassa sanottua täysin typeriä asioita. Päätin eilen etten enää käytä alkoholia. Champixit auttaa, masennus ruvennut helpottamaan ja tupakkakin maistumaan pahalta. Mä haluaisin mun rakkaani kotiin ja sopia nämä riidat. Tämä on niin raastavaa kun toisesta ei kuulu mitään ja hän vaan sulkeutuu. Koska molemmat toisiamme rakastetaan niin miksi ei elettäis sovussa, lapsi tarvitsee meitä molempia eikä se ainakaan ole lapselle hyvä jos asuu sit viikon äidillä, viikon isällä, viikon äidillä jne. Miksi mennä tälläiseen kun on kuitenkin kyse toisiaan rakastavista vanhemmista! Mun humalassa purkautumiseen varmaan vaikutti sekin että minulle tuli aivan mielettömän pahamieli siitä joulusta. Joulu on oikeastaan ainoa juhla jolla on minulle merkitystä. Mielestäni parisuhteessa/kihloissa olevien pitäisi viettää se yhdessä ja yhdessä ei tarkoita että kaksin täytyy olla".

Miettinyt paljon sitäkin että kai se jollakin tapaa on ihan normaaliakin et tilanne on ollut viime aikoina hieman kiristynyt. Mun masennukseni, se että jäin työttömäksi heinäkuun lopussa, X jäi työttömäksi elokuun lopussa ja tähän päälle raskaus sekä raskauden alkuajan hormoni ryöppy. Tämä on myös minulle täysin uusi tilanne ja ei sitä ole osannut suhtautua siihen raskaana olevaan naiseen välttämättä niinkun olisi pitänyt ja toisaalta kun toinen on vähän sellainen ihminen ettei kauheasti asioista puhu, ainahan se olis helpompaan jos tietäisi mitä toisen päässä liikkuu.

Joo taisi tulla jo niin pitkä teksti että jos jatkaisi vaikka illalla tai huomenna ja sulattelisi tätä nyt samalla kun toivoo että X tulisi kotiin ja pääsisi halaamaan sekä pyytämään kunnolla anteeksi. Meillä on ollut vähän pahatapa että kun jotain kinaa on ollut niin sit on puolin ja toisin pyydetty anteeksi viestillä kun se oikea tapa olisi minun mielestä just se et halattais ja sanottais se ääneen.